Tanskassa ei ole erillistä hallintotuomioistuinjärjestelmää. Vuoden 2007 alusta Tanskan tuomioistuinlaitos on järjestetty seuraavasti: korkein oikeus (Højesteret), kaksi muutoksenhakuastetta (Landsretten), meri- ja markkina-asioita käsittelevä erikoistuomioistuin (Sø- og Handelsretten i København), maarekisterioikeus (Tinglysningsretten), tuomareiden ja muiden lakimiesten kurinpitoasioita käsittelevä tuomioistuin (Den Særlige Klageret), työtuomioistuin (Arbejdsretten) sekä 24 alueellista alioikeutta (byretten). Lisäksi Tanskassa on erillinen valtakunnanoikeus (Rigsretten). Myös Färsaarilla ja Grönlannilla on omat tuomioistuimensa. Kaikki tuomioistuimet ovat toimivaltaisia hallintoasioissa eikä erillisiä hallintoasioita käsitteleviä jaostojakaan ole. Joissakin tapauksissa ensi asteena toimii muutoksenhakuaste eli Landsretten.
Oikeudenkäynti hallintotuomioistuimissa on pääosin kirjallista. Tarvittaessa kirjallista selvitystä täydennetään suullisella käsittelyllä. Säännökset suullisen käsittelyn toimittamisesta ja oikeudesta suulliseen käsittelyyn ovat hallintolainkäyttölain 37 ja 38 §:ssä. Hallintolainkäyttölaissa ei ole säännöksiä ennen suullista käsittelyä järjestettävästä asian suullisesta valmistelusta.
Jos hallintoviranomaisen tai tuomioistuimen toiminta loukkaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen takaamia oikeuksia, ensisijaisena oikeusturvakeinona on turvautuminen kansallisiin oikeusturvamenettelyihin. Asian vieminen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen on mahdollista vasta sitten, kun kansalliset oikeussuojakeinot on käytetty. Tällaista menettelyä edellyttää myös ihmisoikeussopimuksen 13 artikla, jonka mukaan ”jokaisella on oltava käytettävissään tehokas oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä siinäkin tapauksessa, että oikeuksien ja vapauksien loukkauksen ovat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt”.
Hallintolainkäyttöasioissa esiintyy eri asiaryhmissä ja oikeudenkäynnin vaiheissa erilaisia asianosaisasetelmia, joiden kattava määritteleminen laissa voisi merkitä tarpeettoman laajaa ja yksityiskohtaista sääntelyä. Hallintolainkäyttölain erilaiset asianosaisasetelmat voidaan ottaa huomioon oikeuskäytännössä niin kuin nykyisinkin.
Asianosaisen tiedonsaantioikeuden rajoittaminen on oikeudenkäynnissä yleensä mahdollista vain, jos se on ehdottoman välttämätöntä (EIT Kennedy v. Yhdistynyt kuningaskunta 2010 ja EIT Rowe & Davis v. Yhdistynyt kuningaskunta 2000). Rajoituksia on siten sovellettava suppeasti. Oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuden takaaminen voi lisäksi edellyttää, että näitä kuulemisen rajoituksia ei sovelleta yksittäistapauksessa vaan asianosainen oikeutetaan saamaan tieto myös rajoitusten kohteena olevasta seikasta (esim. KHO 2012:3). Jos tuomioistuin joutuu rajoittamaan asianosaisen tiedonsaantioikeutta kuulemisen yhteydessä, tuomioistuimen on kuitenkin voitava perehtyä asianosaiselta salattuun aineistoon sen arvioimiseksi, onko salaamiselle ja asianosaisjulkisuuden ulkopuolelle jääneen aineiston nojalla tehdyille johtopäätöksille ollut perusteita (KHO 2007:47).
Oikeudenkäynnin osapuoli olisi vastaisuudessakin velvollinen korvaamaan toisen osapuolen oikeudenkäyntikulut kokonaan tai osaksi, jos erityisesti asiassa annettu ratkaisu huomioon ottaen olisi kohtuutonta, että tämä joutuisi itse vastaamaan oikeudenkäyntikuluistaan. Yksityisen asianosaisen velvollisuus korvata viranomaisen oikeudenkäyntikuluja määräytyisi niin kuin nykyisinkin sen mukaan, onko yksityisen asianosaisen vaatimus ollut ilmeisen perusteeton.
Tavoitteena on turvata nykyistä selkeämmin jokaiselle pääsy tuomioistuimeen hallintoasiassa, joka koskee hänen oikeuttaan, etuaan tai velvollisuuttaan. Esitysluonnoksessa ei ehdoteta muutoksia esimerkiksi virallisperiaatteeseen, eikä tarkoituksena ole muuttaa myöskään sitä lähtökohtaa, että yksityisen asianosaisen tulisi yleensä voida hoitaa asiansa hallintotuomioistuimessa itse ilman asianajajaa tai muuta asiamiestä.